Palasiksi ja ehjäksi jälleen

Cw/Tw: tämä kirjoitus käsittelee vanhempiin liittyviä traumoja, maininta hyväksikäytöstä ja itsemurhasta, puhetta päihdeongelmista.
.
.
.

Isiemme synneistä me tunnutaan suurin osa kärsivän. Liekö miehisyyden taakka vai mikä, mutta omassa ystäväpiirissäni ei ole kovin montaa, jolla olisi terve isäsuhde tai ylipäätään isä. Omani kuoli legendan mukaan järjestäytyneen rikollisjärjestön käsissä maksamattomien velkojen vuoksi. Vahingossa kai, pelotella varmaan yrittivät, mutta ampui yli. Isäpuoli ei sen paremmin pysynyt kuvioissa, vaan ampui itseään päähän Ladan takapenkillä. Ahdisti liikaa elämä ja päihteet, kuulemma. Vielä tutumpi tarina vaikuttaa olevan isä, joka on joko piessyt tai käyttänyt muuten hyväksi, kun on ollut liian raskasta olla se turvallinen aikuinen, joka vanhemman kuuluisi olla. Viina on vienyt, miksei muutkin päihteet, eikä onni olekaan löytynyt perhe-elämästä. Omat traumat on pistetty kiertoon ja syvennetty näin sukupolviahdistusta. Tai sitten on uskottu vapaaseen kasvatukseen, joka näin jälkikäteen kuulostaa vain kasvatuspsykologian kaapuun puetulta tekosyyltä jättää velvollisuudet hoitamatta, olla ottamatta vastuuta omista luomuksistaan.

Eivät meidän äiditkään synnittömiä ole, sellaisten silmissä joilla sellainen on (ollut), vaikka helposti jäänyt vanhempi saa lapsen silmissä pyhimysmäisen loisteen ympärilleen. Lähtivät hunsvottien matkaan, eivät pitäneet itsestään huolta, jotta lapset pärjäisi ja sitten ei ollutkaan lapsella enää yhtään tervettä ja huolehtivaa vanhempaa niin ei pärjätty kuitenkaan. Jos ja jos, se on muka turhaa jossitella. Mutta jos olisivat vanhemmat hoitaneet hommansa alusta loppuun niin ei tarvitsisi sitäkään ajatusvirhettä toistaa.

Jotkut onnistuvat menestymään elämässään lähtökohdista huolimatta, mutta tuskin heistäkään kovin moni ilman vääjäämättömiä seurauksia: mt-ongelmia, työnarkomaaniutta, päihdekoukkua, denialismia. Jossain vaiheessa omat ja edellisen sukupolven ongelmat on kohdattava, ehkä jopa sitä edellisen.
Itse teen nyt sitä urakkaa, etsin itselleni terapeuttia. Hirveä homma. Minkä alan terapiaan tässä pitäisi hakeutua kun omat traumat on menneet jo vuosikymmeniä vuotta solmuun muiden traumojen kanssa, diagnoosi kaihertaa eikä yksikään terapeutti voi tätä kaikkea saada avattua! Ehkä ei, mutta ei tarvitsekaan.

Jospa aloitetaan yhdestä pisteestä ja tehdään elämänmittaista matkaa niiden muiden pisteiden kautta maaliin. Ehkä jo kuolinvuoteella voi sanoa olevansa niin ehjä, kuin palasiksi pirstottu voi koskaan olla. Kokonainen sukupolvi huokaamassa helpotuksesta lähdön hetkellä.

Onneksi onnellinen voi olla ilman, että olisi ehjä. Siihen olen itse päässyt, se on mahdollista. Onnellisuus on valinta. Ei ole helppo valinta, eikä se kerran tehtynä kanna koko elämää, vaan pitää valita aina vain uudestaan. Onnesta jotain tietävä(t) matkakumppani(t) ja pehmeät kengät auttavat pääsemään pahimpien kivikkojen yli. Ja mahdollisesti myös sopivat lääkkeet.

Muistetaan kuitenkin edes auttavasti onnistuneita kasvattajiamme hyvällä, sillä vanhemmuus on hirveä taakka sukupuolesta tai -puolettomuudesta riippumatta. Oikeastihan ei voi edes tehdä hommiaan niin hyvin, että voisi ottaa kunnian jälkikasvunsa onnistumisesta. Oikeastaan vanhemmuus on ansa: jos teit huonoa duunia, saat siitä syyt niskoillesi. Jos taas teit hyvää duunia, lasketaan lapsesi saavutukset hänen omikseen. Lapsen tekeminen on itsekäs teko, mutta lapsen kasvattaminen on täydellisen epäitsekästä. Se on ainoa homma tässä maailmassa, jota ei voi tehdä oman kunnian tähden.

Kirjoitin joku aika sitten runon sukupolvet ylittävistä traumoista ja vaikka tämä ei mikään runoilublogi ensisijaisesti olekaan, laitan sen tähän.

"Yksi niistä?"

Katson peiliin enkä nää

sitä mitä kuvittelin näkeväni

vaan jonkun vanhemman ja harmaamman

Väsyneen, ihmisen kaltaisen

Paisun kuin sienipilvi hidastetulla superkasilla

Olisinpa vain pilvi: kevyt ja kostea

Nyt olen painava ja kuiva köntti,

ei elämää silmien takana

Äiti, sinä olet hullu ja minä olen hullu

ja isä se vasta hullu olikin

Ja kaiken lisäksi kuivakka

ehkä hän siksi joi niin paljon:

yritti kosteuttaa itseään kuin suolle kasvanut kaktus

Yritin nuorempana samaa temppua, mutta ei se toiminut

Kuivuin entisestään, varisin ympäriinsä, käsivarret täynnä arpia

Ulkopuoliset luulivat, että viiltelen, vaikka se alkoi vasta myöhemmin

ja loppui lähes samantien

Ei minun olisi oikeasti tarvinnut etsiä kipua,

se kun on aina kulkenut sisällä ja iholla

Jälkeenpäin nähden koko kolmas vuosikymmeneni

oli yhtä pitkää katumusharjoittelua

Mitä kaduin ei ollut edes minun asiani katua

vaan veressä saatu häpeä

ja minuus jota en vielä TUNTENUT, tunsin vain

Epämääräinen olemus joka huusi jossain kaukana

Päällä tuhat kerrosta kovempia ääniä

Osa minun, osa muiden ja jossain vatsalaukun alla

ne yhdistyivät hataralla linkillä

Enkä vielä tänä päivänäkään tunne niitä kaikkia

tiedän vain kenelle jotkin niistä kuuluivat

Isät pettävät lapsensa aina jollain tapaa,

näin olen sen nähnyt

Sukupolvet täynnä naisen muotoisia ihmisiä

jotka odottavat miehenmuotoisia sodasta, kalastusreissulta,

punahuulisen ja ihanamman luota takaisin kotiin

Mutta onko se koskaan ollut koti, jos sinne ei edes halua palata?

Onneksi nykyään on kaikki paremmin

kaikilla on oikeus elää niinkuin parhaaksi näkee

Ei tarvitse olla enää mistään muotista, ennemmin muovailuvahaa

Harmillista, että tähän pisteeseen päästiin vasta sitten

kun koti oli jo liekeissä, 

karja kuollut kuivuuteen.