Matalalla
Heipä hei te kaikki kansat!
Lisäsin muutama viikko sitten yhden päivän työtoimintapajapäiviini, enkä ole ihan varma oliko se hyvä idea. Mulla ei vain tunnu riittävän motivaatiota saati inspiraatiota kirjoittaa kolmena päivänä viikossa. Paineen alla ei tunnu syntyvän yhtään tekstiä. Kaksi päivää meni vielä melko helposti, mutta nämä tiistait...
Viime viikolla sain kuitenkin aikaan yhden tekstin, josta olin sillä hetkellä aika pirun ylpeä. Se oli 70-80-lukujen taitteeseen sijoittuva kuunnelma miehestä, joka on sotinut ylpeydellä sekä Vietnamin- että Korean sodissa. Hänet kaapataan kotitalonsa pihalta ja alkuun hän luulee, että hän on joutunut alieneiden abduktoimaksi, mutta lopussa hän herää ammeesta Chinatownissa ja häneltä on viety toinen munuainen. Mies alistuu kohtaloonsa.
Tarinan oli tarkoitus olla ironinen kommentaari toisten mailla rehaamisesta ja ulkomailla käytävien sotien moraalittomuudesta. Ehkä se onnistui, ehkä ei, en ole ihan varma. Aloin jälkikäteen miettiä onnistuinko tavoitteessani kovin hyvin, vai vaikuttiko tarina sittenkin rasistiselta ja typerältä. Ehkä toteutan kuunnelman vielä joku päivä ja laitan sen tänne arvioitavaksenne.
En ole ollut viime aikoina kovin varma itsestäni missään suhteessa. Olen lihonut karanteenin aikana viitisen kiloa, ellen enemmänkin, enkä pidä itsestäni tällä hetkellä kovin paljon. Toivoisin lämpimämpien säiden paluuta, jotta saisin liikuntaa. Olen kuin mäyräkoira: sateisella, harmaalla tai kylmällä säällä minua ei saa liikkeelle kuin vakavalla lahjonnalla. Aurinkoisella ja lämpimällä säällä taas en haluaisi olla sisällä ollenkaan. Viime viikolla kävin sunnuntaita lukuunottamatta joka päivä vähintään puolen tunnin lenkillä. Tällä tarkoitan kävelyretkeä, jonka aikana sain hien pintaan. Tuntui hyvältä. Ostin jopa uudet lenkkikengät, sillä liikunta on minulle välineurheilua. Toisin sanoen mulla pitää olla kunnon kamat, jotka niskaan heittäessä saa oikean fiiliksen. Se on tarpeellinen motivaattori kaltaiselleni perunalle.
Jotain mielialani mataluudesta kertoo se, että olen tehnyt viime aikoina aivan älyttömästi hyvää ruokaa ja laivonnaisia, mutten ole juurikaan saanut ikuistettua niitä saatika jaettua minnekään. Yleensä olen niin ylpeä luomuksistani, että laitan parhaista kuvan ja ehkä reseptin instaan, mutta viime aikoina olen vain miettinyt, että ketä kiinnostaa. En kuitenkaan halua tässä lähteä ruikuttamaan ja säälimään itseäni, joten se siitä aiheesta. Ehkä teen jonkun kollaasin sitten kun karanteeni päättyy ja laitan ne kuvat, joita olen ottanut kaikki samaan postaukseen.
Se tältä erää. Mieli alkaa mennä synkkiin maisemiin enkä halua kirjoittaa pitkää valituspäivitystä. Keittiöstä leijailee herkullinen tuoksu, Hemmo tekee aamiaista. Hyvää jatkoa, kirvesvartta, lukijani.
Lisäsin muutama viikko sitten yhden päivän työtoimintapajapäiviini, enkä ole ihan varma oliko se hyvä idea. Mulla ei vain tunnu riittävän motivaatiota saati inspiraatiota kirjoittaa kolmena päivänä viikossa. Paineen alla ei tunnu syntyvän yhtään tekstiä. Kaksi päivää meni vielä melko helposti, mutta nämä tiistait...
Viime viikolla sain kuitenkin aikaan yhden tekstin, josta olin sillä hetkellä aika pirun ylpeä. Se oli 70-80-lukujen taitteeseen sijoittuva kuunnelma miehestä, joka on sotinut ylpeydellä sekä Vietnamin- että Korean sodissa. Hänet kaapataan kotitalonsa pihalta ja alkuun hän luulee, että hän on joutunut alieneiden abduktoimaksi, mutta lopussa hän herää ammeesta Chinatownissa ja häneltä on viety toinen munuainen. Mies alistuu kohtaloonsa.
Tarinan oli tarkoitus olla ironinen kommentaari toisten mailla rehaamisesta ja ulkomailla käytävien sotien moraalittomuudesta. Ehkä se onnistui, ehkä ei, en ole ihan varma. Aloin jälkikäteen miettiä onnistuinko tavoitteessani kovin hyvin, vai vaikuttiko tarina sittenkin rasistiselta ja typerältä. Ehkä toteutan kuunnelman vielä joku päivä ja laitan sen tänne arvioitavaksenne.
En ole ollut viime aikoina kovin varma itsestäni missään suhteessa. Olen lihonut karanteenin aikana viitisen kiloa, ellen enemmänkin, enkä pidä itsestäni tällä hetkellä kovin paljon. Toivoisin lämpimämpien säiden paluuta, jotta saisin liikuntaa. Olen kuin mäyräkoira: sateisella, harmaalla tai kylmällä säällä minua ei saa liikkeelle kuin vakavalla lahjonnalla. Aurinkoisella ja lämpimällä säällä taas en haluaisi olla sisällä ollenkaan. Viime viikolla kävin sunnuntaita lukuunottamatta joka päivä vähintään puolen tunnin lenkillä. Tällä tarkoitan kävelyretkeä, jonka aikana sain hien pintaan. Tuntui hyvältä. Ostin jopa uudet lenkkikengät, sillä liikunta on minulle välineurheilua. Toisin sanoen mulla pitää olla kunnon kamat, jotka niskaan heittäessä saa oikean fiiliksen. Se on tarpeellinen motivaattori kaltaiselleni perunalle.
Jotain mielialani mataluudesta kertoo se, että olen tehnyt viime aikoina aivan älyttömästi hyvää ruokaa ja laivonnaisia, mutten ole juurikaan saanut ikuistettua niitä saatika jaettua minnekään. Yleensä olen niin ylpeä luomuksistani, että laitan parhaista kuvan ja ehkä reseptin instaan, mutta viime aikoina olen vain miettinyt, että ketä kiinnostaa. En kuitenkaan halua tässä lähteä ruikuttamaan ja säälimään itseäni, joten se siitä aiheesta. Ehkä teen jonkun kollaasin sitten kun karanteeni päättyy ja laitan ne kuvat, joita olen ottanut kaikki samaan postaukseen.
Se tältä erää. Mieli alkaa mennä synkkiin maisemiin enkä halua kirjoittaa pitkää valituspäivitystä. Keittiöstä leijailee herkullinen tuoksu, Hemmo tekee aamiaista. Hyvää jatkoa, kirvesvartta, lukijani.
Kommentit
Lähetä kommentti