Kerääntykää, vanhat ja nuoret, kerron teille tarinan.

Välillä mun unimaailma on niin häiriintynyt ja ahdistava, että mietin miten mun aivoni voivat edes tuottaa sellaista sisältöä. Muistan useimmat unistani melko tarkkaan. Suurin osa mun unista on painajaisia: kemikaalitasapaino aivoissani heittää nääs. Niistä herään yleensä omaan nyyhkytykseeni. Pidin joskus aikoinaan unipäiväkirjaa, mutta se jäi aika nopeaan ja nyt olen sen jo kadottanutkin. Sääli, sillä siellä oli melko huvittavaakin kampetta.

Tänään oli yksi niistä aamuista, kun heräsin paniikkihikeen ja vikinään. Omaan vikinääni. Yleensä mun painajaiset käsittelee menneitä parisuhteita ja aiheita, joita en enää halua miettiä sen pidemmälle muualla kuin terapiassa. Viime yön uni oli kuitenkin niin erikoinen, että halusin heti kirjoittaa sen ylös. Se jopa sisälsi sosiaalista kommentaaria. Kauhutarinahan siitä sitten kuitenkin muodostui.

Omasta mielestäni tämä on ehkä paras teksti jonka olen ikinä kirjoittanut. Ainakin top viidessä. Tarinan alkuosa sijoittuu Kuhmoon, niin kuin iso osa meikäläisen unista yleensä. Siitäkin voi joku oman elämänsä Freud vedellä johtopäätöksiä, miksi mun painajaiset käydään usein lapsuuden kotikaupungissani. Vastaus: siksi, että kyseessä oli ainakin lapsuuteni 90-luvulla melko ahdasmielinen pikkukylä, jossa mulle tapahtui valtavasti traumaattisia asioita. Nyt kun tuo faktamurunen on käsitelty, voidaan siirtyä itse tarinatuokioon.

Ai niin! Tällä tarinalla ei ole vielä nimeä. Omia ehdotuksiaan saa heitellä kommenttiboksiin.

Sisältövaroitus: transfobia, raiskaus, uskonnon aiheuttama diskriminaatio
.
.
.

Valo puskee silmäluomieni läpi. Päässä tuntuu raskaalta, enkä saa silmiäni heti auki. Tuntuu kuin lepäisin sohvalla. En muista eilisillasta mitään. Raotan silmiäni varovasti. Jep, ehdottomasti krapulassa.

Tämä asunto ei näytä vähääkään tutulta. Televisiossa joku pyylevä tv-evankelista heristää sormeaan ääneti.

”Huomenta!” toivottaa nuori miehekäs ääni iloisesti.

”Örm...tota, huomenta” vastaan. Suu tuntuu siltä, kuin siellä olisi ollut kilo pumpulia. Kieli on juuttunut kitalakeen.

”Nukkuikko hyvin? Se ei ole mikkään mukavin sohva, mutta et joutunut sentään nukkummaan nojatuolissa niinkuin mää.”

Nousen ylös ja katselen ympäröivää olohuonetta. Pieneen tilaan on ahdettu iso vaalea kangassohva ja massiivinen tummanruskea nahkanojatuoli. Kahvipöytä on samaa massiivipuuta kuin tuolikin, ja sen päälle on levitetty pitkä, kauniisti nyplätty pitsiliina. Vuosituhannen alun taulutelevisio seisoo sohvaa vastapäätä kahden ison kirjahyllyn välissä, nekin tummaa puuta. Olohuone avautuu leveällä oviaukolla pieneen keittiöön ja toiselta puolelta isoon eteiseen. En ehdottomasti ole käynyt täällä aikaisemmin, saatika nähnyt tuota vaaleaa pitkätukkaa. Kumpa vain muistaisin...

Nousen ylös sohvalta venytellen ja suoristan kukallisen kesämekkoni säädylliseen kuntoon. Olen näköjään nukkunut maiharit jalassa, hävettää. Laahustan eteisen peilin eteen ja katson itseäni: silmien alla on niin tummat pussit, että ne ovat jo melkein punaiset ja kuitulocksieni kiinnikkeet ovat osittain purkautuneet, tukkaa sojottaa joka suuntaan.

”Öhh...joo. Kiitos yöpaikasta. Tuota...missäs me oltiinkaan eilen?” Yritän kysyessäni pinnistää aivojani, jotta muistaisin tuon tyypin nimen.

”Kylillä. Nää olit melkein sammahtanut Koulukadun leikkipuistoon niin meikä tuli jutustelemaan sulle ja nappasin sut mukkaan kun et halunnut mennä kotia.”

En muista. Muistan kyllä olleeni eilen kylillä, vähän Eskon baarissa ottamassa kuppia. En silti juonut mielestäni niin paljon, että se selittäisi kuvatunlaisen kunnon. Toisaalta olen hieman surullisen kuuluisa siitä, että menetän aina muistini jo kolmannen drinkin jälkeen.

Katsahdan isäntääni liioitellun häpeilevän näköisenä ja naurahdamme yhteen ääneen.

”Sori siitä. Ja kiitos, en kyllä tajua miten sä olet uskaltanut tuoda jonkun random-juopon sun kämpille, mutta kiitos kun en jättänyt mua sinne puistoon raiskattavaksi tai muuta...”

Alan kerätä tukkaani poninhännälle ja katselen samalla peilin kautta uutta ystävääni. Miten voi olla mahdollista, että näin pienessä kaupungissa tutustuu vielä ihmisiin, joita ei ole koskaan ennen edes nähnyt. Tyyppi puhuu kylläkin Oulun murretta, ehkä hän ei ole asunut paikkakunnalla vielä kovin kauaa.

”Elä nää siitä huolehi, tyttökulta!”

Säikähdän vanhan naisen ääntä. Luulin että olemme asunnossa kaksin pitkätukan kanssa. Käännyn ympäri pidellen toisella kädellä rintaani ja toisella peilin edessä olevan pienen lipaston reunaa.

”Jeesus Kristus mitä helv...”

Keittiössä onkin sähköpyörätuoli, jota en aiemmin huomannut. Krapulassa jättää huomaamatta välillä melko massiivisiakin asioita. Tuoli käännähtää ympäri. Sillä istuu pienin, kurttuisin ja pyörein mummeli jonka olen ikänäni nähnyt.

”Elä nää turhaan lausu Herran sinun jumalas nimeä”, mummo toteaa samaan aikaan vakavana ja pilke silmäkulmassaan. Toisessa huoneessa uusi ystäväni napsauttaa televisiosta äänet päälle.

”Voi, sori tuosta. Anteeksi, säikähdin huolella” selitän edelleen rintaani pidellen, mutta jo hieman naureskellen omalle reaktiolleni. Toivotan mummolle kohteliaasti hyvää huomenta ja käännyn takaisin peilin puoleen. Yritän jälleen keräillä tukkaani yhteen. En meinaa löytää hiuslenkkiä ja alan kaivella mekkoni taskuja.

”On siinä tytöllä ouoin pötkylätukka mitä tämmönen vanha kurppa on ikänään nähnynnä!” mummo naurahtaa.

”Heh, nämä on tämmöisiä irrotettavia ja uudelleen kiinnitettäviä pötkylöitä. Eivät meinaa näköjään pysyä vaan millään kiinni omassa tukassa.”

Mummo hymyilee. Mietin hetken, kehtaako tuon ikäistä enää korjata, mutta jatkan sitten:

”Enkä oo muuten tyttö, mutta kaikki ok.” Hymyilen mummelille hyväntahtoisesti peilin kautta katsomatta siihen.

Yhtäkkiä kuulen mummon äänen suoraan takaani:

”Voi tyttökulta, mää jo luulin, että tämä asia juteltiin eilen selväksi.”

Hänen äänensä on äkkiä kylmä ja jotenkin...nuoremman kuuloinen.

Nostan katseeni ylös peiliin ja näen mummon seisovan takanani oikealla. Vasemmalta puolelta näen heijastuksen televisiosta ja pitkätukkaisesta pelastajastani, joka hänkin on vakavoitunut yllättäen. Veggie Talesin Jeesuksen rakastamisesta kertovat iloiset lastenlaulut luovat aavemaisen kontrastin seuralaisteni yhtäkkiselle vakavuudelle.

”Siis...mitä? Sori, mä en tosiaan muista eilisestä oikein mitään” totean häpeillen. Niskavillani nousevat pystyyn. Kerään äkkiä tukkani sotkuiselle nutturalle ja käännyn lähteäkseni.

Huomaan, että olohuone on yhtäkkiä täynnä ihmisiä. Suurin osa heistä on isokokoisia, lippispäisiä, epäilemättä maataloustyön kuluttamaan ja likaamaan denimiin sonnustautuneita partaukkoja. He kaikki istuvat, mutta näyttää siltä kuin heitä olisi liikaa istumapinta-alaan nähden. Jokaikinen heistä tuijottaa minua pistävästi. Miten he pääsivät tänne? En huomannut, että ovi olisi käynyt missään vaiheessa aamua, eivätkä he varmasti ole voineet olla tässä asunnossa valmiiksi. Sikäli kun näen, ei täällä ole olohuoneen, keittiön ja eteisen lisäksi kuin vessa.

”Niin että mää luulin, että tämä asia käytiin läpi jo eilen ja me pääyttiin yhessä siihen lopputulemaan, ettei tällä Luojan luomalla pallolla ole kun kaksi sukupuolta: nainen ja mies.”

Mummon sanat näyttävät aktivoivan olohuoneessa istuvan lauman. He mutisevat perässä:

”Juu, kyllä näin on. Nainen ja mies on vaan...”

Alan pelätä tosissaan. Olenko sittenkään pelkästään krapulassa? Yritän siirtyä huomaamatta kohti ulko-ovea.

”Jaa-a...hehe...en tiedä siitä. Enkä mä halua tästä aiheesta alkaa väitellä hyvän herrasväen kanssa. Minäpä tästä...hilpasen.”

Ehdin hädin tuskin tarttua ovenkahvaan, kun olohuoneen väki ryntää yhtenä joukkona kimppuuni. He vetävät minut maihin ja tarttuvat raajoihini. Ovi aukeaa rytäkässä ja yritän huutaa apua rappukäytävään, mutten saa ääntä ulos kun kolme tai neljä isoa miestä pyrkii päälleni. Yritän huutaa uudestaan tuloksetta, rimpuilen miesten alla, potkin ja huidon käsilläni minkä voin. Pääsen kuin ihmeen kaupalla livahtamaan pois heidän altaan ja ryntään rappuset alas pihaan. Lähden juoksemaan kultaisten peltojen keskellä kulkevaa, yleensä varmasti kovin hiljaista hiekkatietä henkeni kaupalla. En ole koskaan juossut näin lujaa. Silmäkulmastani näen äkkiä jotain kämmottavaa: ympärilleni ilmestyy tyhjästä mustia pöllähdyksiä, jotka näyttävät koostuvan pienistä hyönteisistä. Niistä materialisoituu samoja valtavia punaniskoja, jotka vielä hetki sitten yrittivät repiä vaatteitani pois. Osalla heistä on haulikot käsissään.

”Mitä helvetin vittua täällä tapahtuu?” mietin mielessäni samalla kun yritän kiriä juoksutahtiani vielä entisestään. En pysty enää kiinnittämään huomiota ympäristööni, juoksen ja veri humisee päässäni. Jalkani ovat jo ylikypsää spagettia, mutten voi pysähtyä. Nuohan yrittävät tappaa minut!

En tiedä kuinka kauan olen juossut, mutta vihdoin pääsen kotitaloni parkkipaikalle. Juoksen rivitalon päätyasunnolle, jonka pihassa siskoni on laittamassa kukkapenkkiä. Huudan hänelle jo kaukaa:

”Helvetin...äkkiä...sisälle!! Sulje...takaovi!” Siskoni kääntyy hämmentyneenä katsomaan kun pingon punaisena ja hikisenä häntä kohti, silmät laajenneina kauhusta.

”...mitä ihm...”

”MENE VITTU SISÄÄN NE HALUAA TAPPAA MUT!” huudan hänelle uudestaan. Hän ponnahtaa ylös kuin viritetty vieteri ja juoksee sisään. Syöksähdän ovesta vain sekuntia myöhemmin ja pamautan oven takanani kiinni sellaisella voimalla että yllätyn, kun sen ikkunalasi ei räsähdä sirpaleiksi. Lukitsen oven pikaisella liikkeellä ja juoksen sitten viimeisillä voimillani takaovelle. Näen, kuinka takapihalla olevaa alamäkeä ylöspäin juoksee harvinaisen ilkeän näköinen pikkupoika hänen kokoonsa nähden massiivinen jakoavain kädessään minua kohti, ja kiljuu keuhkojensa koko voimalla. Saan takaoven säppiin juuri kun poika pääsee pihaan ja jään tuijottamaan kuinka hänen ympärilleen materialisoituu isoja ukkoja laumoittain. He alkavat hakata ikkunoita ja riuhtoa ovea, osa seisoo rivissä taaempana ja tähtää minuun haulikoillaan. Meidät on saarrettu, ei ole enää toivoa. Kuulen, kuinka makuuhuoneeni ikkuna sälähtää rikki jossakin vasemalla. Suljen silmäni ja toivon, että kuolema tulee nopeasti.

Herään hiessä omasta sängystäni ja vikisen puoliunessa. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin, olen potkinut peiton sängyn päätyyn. Kestää hetken, ennen kuin tajuan nähneeni unta. Todella, todella aidontuntuista unta. Avaan silmäni ja katselen ymärilleni vauhkoontuneena. Helpotuksekseni huomaan olevani omassa kotona, omien tavaroideni ympäröimänä. Sängyn viereisestä ikkunasta tulvii sisään sälekaihtimien raidoittamaa aamuauringon valoa. Annan hengitykseni tasaantua ja nousen istumaan. Kieleni on tarttunut kitalakeen ja suuni on kuiva, mutten ole tällä kertaa krapulassa. Haron lyhyttä tukkaani helpotuksen vallassa ja siemaisen pari huikkaa yön yli seissyttä vettä yöpöydälläni olevasta lasituopista.

Jalkani ovat kipeät. Outoa, miten unet saattavat aiheuttaa moisia psykosomaattisia oireita. Löntystän alasti eteiseen ja huhuilen kumppaniani:

”Beibi...beibi mä näin painajaista.”

Kuulostan surkealta, unen aiheuttama paniikki ei ole vieläkään kunnolla laskenut. Kumppanini tepastelee keittiöstä luokseni ja halaa. Hänen paitansa on märkä; hän on ollut tiskaamassa.

”Voi kultapieni. Haluutko sää puhua siitä?” Hän silittää selkääni ja tunnen rauhoittuvani.

Kerron hänelle kaiken minkä muistan ja totean lopuksi:

”Ne ei vissiin oikein hyväksyneet sitä, että oon trans.”

Puolisoni silittää edelleen selkääni, mutta koventaa yhtäkkiä otettaan. Sitten kuulen kylmän äänen:

”Voi tyttökulta, mää jo luulin, että tämä asia juteltiin eilen selväksi...”